Toinen koti

Hei lukijat!
Tänään teksti on hieman raksaampaa sorttia ja toivon, että ette pahastu.

Telinevoimistelu on urheilulaji, joka liikuttaa tuhansia Suomalaisia. Jonkun äitejä ja isiä, tyttöjä ja poikia. Myös mummoja ja pappoja. Meillä kaikilla on omat syymme harrastaa tätä lajia. Joku palaa intohimoa saavuttaa mainetta ja kunniiaa tässä lajissa. Jotkut haluavat ylittää itsensä. Toisille se on tapa pysyä fyysisesti hyvässä kunnossa. Joillekin tämä on harrastus, toisille tämä on työtä ja joillekin meistä tämä on elämäntapa.
      Olen itse saanut olla osa tätä maailmaa nyt vajaat kuusi vuotta. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä täysin rinnoin. Olen valmentanut tenavaikäisiä tyttöjä ja poikia ja nauttinut heidän naurustaan. Olen lohduttanut heitä ja kuivannut kyyneleitä. Olen saanut opettaa lapsille taitoja, joita ei joka tyttö tai poika osaakaan. Ja joka kerta kaikilla oli hauskaa! Tenavat rakastavat temmeltää salissa, jossa on tilaa ja turvallista temppuilla. Lapsella on luontainen tarve kiipeillä ja roikkua. Minusta on ihanaa päästää tuo leikin kaipuu valloilleen ja kehittää sitä. On mahtavaa huomata, kuinka lapaset vuosien takaa tenavaryhmäsatäni päätyvät kisaamaan ja kiertävät ympäri Suomea. Jostain me kaikki aloitimme.
      Olen valmentanut tytöille sekä pojille leikki-ikäisten ja kouluikäisten lasten ryhmiä. Tyttöjen kanssa on mahtavaa huomata, kuinka he kehittyvät ja alkavat luottaa omiin kykyihinsä yhä enemmän. Itseluottamuksen syntyminen jo nuorena takaa lapselle turvallisen tulevaisuuden. Tytöt oppivat sulokkuutta, tarkkuutta, harkintakykyä ja uskallusta. On kaunista katsella tyttöjen voimistelua ja sitä kuinka he hihittelevät keskenään uuden liikkeen opittuaan.
      Poikien ryhmät ovat vähän haastavampia, siitä ei käy kieltäminen. Mutta olen aina pitäny haasteista. Pojat haluavat päästä näyttämään sekä valmentajalle että kavereille kuinka hyväksi on tullut. He haluavat oppia temppuja, joita kukaan muu ei vielä osaa ja he haluavat olla parhaita. Minusta on hauska katsella poikien kilpailuhenkisyyttä ja sitä, kuinka pahimmatkin kilpailijat voivat silti olla parhaat kaverukset. Pojat oppivat voimistelussa rauhallisuutta, kunnioitusta, itsehillintää ja itsevarmuutta. Pojat tarvitsevat ja saavat kuria voimistelussa. On mahtavaa katsella, kuinka pienistä pojista kasvaa miehiä vuosi kerrallaan.

      Tämä laji on antanut minulle toisen kodin. Sellaisen paikan johon voin palata aina oli tilanne mikä tahansa. Voikkari -sali on minulle turvapaikka. Sellainen jossa mitää pahaa ei voi ikinä tapahtua niin kauan, kun siellä riittä valmentajia. Kun elämä heittää kuperkeikkaa ja on hukassa voi aina palata kotiin, salille. Olen nukkunut päiväunia Voikkarin patjoilla pitkän koulupäivän jälkeen, kun piti treenata, mutta olin siihen vain liian väsynyt. Olen roudannut telineitä edestakaisin monena vuotena ja tiedän kaikki Voikkarin kaappien kätköt ja piilot. Tunnen salin, kuin omat taskuni. Mikään ei ole pysyvästi hukassa vaan kaikki löytyy aina lopulta.
      Ennen kaikkea tämä laji on ollut minulle tapa purkaa pääni sisältöä. Olen saanut koetella itseäni, haastaa itseäni ja ylittää itseni. Korkeanpaikan kammo ja itseluottamuksen puute ovat kadonneet yksi pieni askel kerrallaan. Muistan kun ensi kerran minut autettiin käsilläseisontaan ja aloin huutaa. Luulin kuolevani siihen paikkaan, niin pahalta se tuntui. Nyt olen pisteessä jossa olen oppinut tekemään flikin taaksepäin ja puolivoltin eteenpäin. Olen tehnyt kippejä korkealla rekillä ja olen lentänyt volteilla monttuun. En olisi ikinä uskonut pääseväni näin pitkälle!

      Tämäm laji vaatii tavalla, joka ehkäisee ajattelun treenatessa. Jos ajattelee, mokaa. Ihan totaalisesti. Tämä laji on täynnä reagointia ja tämä vaatii täyden keskittymisen. Minulle tämä on ollut pelastus. Kun elämässä on ollut vastoinkäymisiä minä en ole perunut treenejäni vaan olen saanut voimaa valmentamisesta ja treenaamisesta. Ihmisistä salilla. Ihmisistä joilla olen itseni ympäröinyt. Siksi tämä ei ole minulle työtä, tämä ei ole minulle harrastus vaan tämä on minulle elämäntapa. Kolme viimeistä vuotta ovat olleet minulle henkilökohtaisesti erittäin vaikeita ja olen menttänyt paljon. Kuitenkin voimistelijani, joita valmennan ja heidän perheensä ovat tukeneet minua ja ymmärtäneet tavalla, jota toivon kaikille muillekin! On ollut ihanaa jakaa huolia ja suruja tämän perheeni kanssa. Olen itkenyt ja nauranut näiden perheiden kanssa ja olen kiertänyt Suomea pohjoiseen ja etelään heidän kanssaan. Nämä ihmiset tietävät minusta kaiken ja minä tiedän heistä.
      Noin vuosi sitten muistan yhden voimistelijani vanheman kysyneen minulta: "Onko sulla mitään muuta elämää?" Sillä hetkellä minulla ei ollut. Vietin sillä hetkellä enemmän aikaa salilla kuin kotona. Enemmän, kuin koulussa. En käynyt töissä. Vedin kolmea eri ryhmää ja voimistelin itse kahdessa. Vietin lopulta seitsemän päivää viikosta Voikkari -salilla. Kirjaimellisesti. Valmensin 9 tuntia viikossa ja voimistelin päälle vielä 7 tuntia. 16 tuntia viikossa plus suunnittelut, plus kisat. Olen tähän mennessä käyttänyt elämästäni yli 700 tuntia telienvoimistelun valmentamiseen. Tämä ei vielä sisällä omaa voimisteluani lainkaan. Kun alkaa miettiä niin sehän on aika paljon aikaa...
      Minulla on tällä hetkellä kahdeksan voimistelijaa kaiken kaikkiaan. Kahdeksan. Se on sopiva määrä, täydellinen  määrä. Nämä kahdeksan poikaa on vielä jaettu kahteen ryhmään siten, että ykkösryhmä treenaa neljästi viikossa ja ryhmään kuuluu kolme poikaa. Vietän näiden poikien kanssa suurimman osan viikostani. Jaan heidän kanssaan ruokani, kuskaan heitä kotiin tai asemalle ja minä opetan heitä. Tiedän faktana, että jokainen näistä kolmesta pojasta alkaa valmentaa aikanaan. Osa onkin jo apuohjaajia. Ja olen kaikista voimistelijoistani niin ylpeä!
      Voimistelijani ovat minulle siis kuin perhettä. Siksi onkin ihanaa aina palata salille. Tiedän joka ikinen päivä nauravani, kun pääsen treenaamaan voimistelijoideni kanssa. He antavat minulle voimaa, kun elämä alkaa painaa liikaa. Oli tilanne kuinka paha tahansa, aurinko paistaa aina. Nauramme ja itkemme yhdessä. Onkin hassua kun joku kävelee vastaan ja sanoo, että on sinulla siinä kiva pikku harrastus. Voi kunpa he vain tietäisivätkään. Tämä on niin paljon enemmän. Tämä on koti, perhe ja elämä. Mitä voimistelu on sinulle?

   
Kiitos kun luit tekstin! Tulethan pian takaisin? Jätä viesti komenttiin siitä, mitä voimistelu on sinulle.

- Lilian -

P.S. Kiitos kaikille hienoista kotikisoista! Mahtavaa! Onnea kisakauteen kaikille! <3